HIFK

Seuraava kotiottelu

 

vs.

MA 05.05 18:30 Sonera Stadium

1907-1944


Jalkapallo. Pelien kuningas. The Beautiful Game. Vihreän veran shakki. Maailman suosituin urheilulaji. Ja paljon, paljon enemmän.

Suomeen jalkapallo rantautui 1890-luvulla. Palloa potkittiin Viipurissa, Vaasassa ja Turussa englantilaisten merimiesten ja suomalaisten koulupoikien toimesta. Järjestäytynyt pelaaminen alkoi 1900-luvun alkuvuosina, kun yhä useampi urheiluseura otti lajin ohjelmaansa. Helsingissä jalkapallon läpilyönti tapahtui kesällä 1906, ja saman vuoden syksyllä pelattiin Kaisaniemessä ensimmäinen merkittävä jalkapalloturnaus. Mukana oli etupäässä koulujen joukkueita. Seuraava askel otettiin toukokuussa 1907, jolloin perustettiin jalkapalloa ja jääpalloa pelanneiden seurojen yhteenliittymä eli SuomenPalloliitto. Pääkaupungissa jalkapallo saavutti suosiota etenkin kouluissa ja niinpä etupäässä juuri koululaisten joukosta rekrytoitiin pelaajia urheiluseurojen jalkapallojoukkueisiin.


NOUSUKIITO (1907-1912)

 

Idrottsföreningen Kamraterna r.f., Helsingfors (HIFK) oli puolestaan perustettu vuosikymmentä aikaisemmin helsinkiläisten koulupoikien toimesta. Ensimmäisten vilkkaiden vuosien jälkeen seura oli viettänyt jonkinlaista hiljaiseloa, mutta syksyllä 1907 toiminta virkosi uudelleen. IFK:n vahvoiksi lajeiksi nousivat jo varhain yleisurheilu, jääpallo sekä jalkapallo. Ensimmäisen jalkapallo-ottelunsa IFK pelasi Kaisaniemen kentällä 17. toukokuuta 1908. Vastassa oli Unitas, ja historiallinen ottelu päättyi 60 minuutin peliajan jälkeen IFK:n voittoon lukemin 2-1. IFK:n joukkue esiintyi jo tässä vaiheessa punaisissa tähtipaidoissa. Mustat pelihousut vaihtuivat valkoisiin pari vuotta myöhemmin. Vuoden 1908 aikana IFK ehti vielä pelata ensimmäisen kansainvälisen ottelunsa (jossa ruotsalaiselle Östermalms IK:lle hävittiin 3-7) sekä osallistua ensimmäiseen jalkapallon SM-turnaukseen. Noutaja tuli välittömästi, sillä Polyteknikot iskivät taululle 0-10 - murskalukemat. IFK:n ensimmäinen jalkapallokausi oli siis menestykseltään vaihtelevaa, mutta kiinnostus lajia kohtaan oli suurta.

 

Vuosina 1909-12 IFK:n jalkapallo purjehti edelleen myötätuulessa. Joukkue selviytyi kaksi kertaa SM-finaaliin, häviten tosin molemmilla kerroilla. Lajin suosio kasvoi niin että jalkapalloon voitiin jo 1909 perustaa myös kakkosjoukkue, ja samana vuonna IFK järjesti ensimmäisen kansainvälisen jalkapalloturnauksensa. Maajoukkuetoiminta alkoi, ja IFK:n pelaajat olivat luonnollisesti siinä aktiivisesti mukana. Vuoden 1912 kesäolympialaisiin osallistuneessa Suomen joukkueessa oli peräti viisi punapaitaa ja menestyskin oli erinomaista. Suomi nimittäin löi kaikkien yllätykseksi sekä Italian että Venäjän sijoittuen lopulta neljänneksi. Tämä on edelleen maajoukkueemme paras saavutus kautta aikojen. Hienot esitykset loivat kosolti uskoa jalkapallon tulevaisuudelle maassamme.

 

Näinä aikoina jalkapallon kilpailukalenteri näytti kovin erilaiselta kuin nykyään. Pelikausi oli kaksijakoinen: keväällä pelattiin vapun tienoilta toukokuun loppuun, sitten vietettiin kolmen kuukauden kesäloma, minkä jälkeen kausi jatkui taas syyskuun alusta lokakuun loppuun. Kesällä pelaaminen alkoi yleistyä vasta 1920-luvun aikana. Kauden aikana pelattiin useita turnauksia erilaisista pokaaleista ja kiertopalkinnoista. Helsingissä ruvettiin vähitellen myös pelaamaan keväisin sarjaotteluita kaupungin parhaiden joukkueiden kesken (nykykielellä puhuttaisiin piirinmestaruudesta). Suomen mestaruus ratkaistiin vasta syksyllä cup-muotoisessa turnauksessa. Osallistuneiden joukkueiden lukumäärä kasvoi vähitellen, mutta cup-systeemi pysyi käytössä aina 1920-luvun loppuun saakka. Sen jälkeen siirryttiin sarjamuotoiseen kilpailuun Suomen mestaruudesta.

 

Myös Helsingin jalkapallonäyttämöllä tapahtui muutoksia. Kaisaniemen ahtaudesta siirryttiin Eläintarhaan, jonne saatiin mitoiltaan sääntöjenmukainen pelikenttä. Vielä suurempi edistysaskel koettiin vuonna 1915, jolloin Töölöön valmistui maamme ensimmäinen kunnollinen, nurmipintainen jalkapallokenttä. Pallokentästä tuli luonnollisesti myös maajoukkueemme kotikenttä. Seuratasolla Unitas ja Polyteknikot hiipuivat, ja niiden tilalle nousivat IFK:n ohella Helsingin Jalkapalloklubi (HJK, perustettu 1907) sekä Kronohagens Idrottsförening (Kiffen, 1908). Näiden kesken tultiinkin vuosikymmenien ajan näkemään jännittäviä ja kiihkeitä kamppailuja. IFK ja HJK kohtasivat toisensa jalkapallossa ensimmäisen kerran toukokuussa 1909. IFK murskasi vastustajansa maalein 7-0, ja tuon vuoden aikana pelatut viisi ottelua päättyivät yhtä tasapeliä lukuunottamatta muutenkin joka kerta IFK:n voittoon. Kiffen oli toinen arkkivihollinen, joka IFK:n tapaan kamppaili ruotsinkielisen koululaisnuorison sieluista. Stadin perinteisestä "neljästä suuresta" se neljäs eli Helsingin Palloseura (HPS) astui kuvioihin hiukan myöhemmin eli vuonna 1917.

 

IFK:n jalkapallon alkuaikojen huomattavista nimistä on mainittava muutama. Bror Wiberg (1890-1935) oli joukkueen ensimmäinen kapteeni ja kantava voima. Hyvä maalintekijä niin seura- kuin maajoukkueessa. Jarl Öhman (1891-1936) edusti IFK:ta lähes puolentoista vuosikymmenen ajan. Vuonna 1922 hän toimi lisäksi maajoukkueen pelaajavalmentajana ja teki maaottelussa Viroa vastaan ennätykset, joita ei hevin lyödä: hattutemppu 14 minuutissa ja yhteensä kuusi maalia! Etelänaapuri kaatuikin komeasti lukemin 10-2. Öhman teki pelaamassaan 8 A-maaottelussa 9 maalia; ilman sotia molemmat lukemat olisivat olleet huomattavasti suurempia. Kuten molemmat edellämainitut, myös legendaarinen Algoth Niska (1888-1954) kuului Suomen maajoukkueeseen vuoden 1912 olympialaisissa. Kieltolain aikana 1920- ja 30-luvulla useita nopeita moottoriveneitä omistanut perämies Niska nousi kuuluisuuteen rohkeana ja menestyksekkäänä pirtun salakuljettajana. Kaiken muun hyvän lisäksi tämä varsinainen "kaikkien janoisten sankari" auttoi toisen maailmansodan alla satoja juutalaisia Hitleriä pakoon väärennettyjen passien avulla.

 

TYYNTÄ MYRSKYN EDELLÄ (1913-1929)

 

Olympiavuoden jälkeen IFK:n jalkapallomenestys oli odotettua vaisumpaa. Niinpä joukkuetta uusittiin rankalla kädellä, ja vanhoista runkopelaajista jatkoi ainoastaan Jarl Öhman. Vuoden 1914 SM-turnaus jäi pelaamatta ensimmäisen maailmansodan syttymisen johdosta joten IFK:n oli tyytyminen Helsingin mestaruuden voittamiseen. HJK jäi punapaitojen jalkoihin maalein 6-1, ja marraskuussa pelatussa loppuottelussa kaatui hallitseva Suomen mestari Kiffen. Parina seuraavana kautena IFK:n peli kulki kevätkaudella kohtalaisesti, mutta syksyllä SM-taival päättyi välieriin tulevaa mestaria Kiffeniä vastaan. Tason levenemisestä kuitenkin kertoo, että IFK perusti jo kolmosjoukkueen jalkapalloilijoilleen. Sitten koittivatkin maamme kohtalonvuodet 1917-18, jolloin urheilu ei päällimmäisenä ihmisten mielissä ollut. Itsenäistymistä seuranneen verisen sisällissodan jälkeen kentille palattiin vasta syyskuussa 1918, jolloin IFK ensimmäistä kertaa kohtasi HPS:n. Lopputuloksena sopuisa 1-1.

 

IFK:n jalkapalloilijat saivat ensimmäisen vuosikymmenensä aikana mainetta joukkueena, joka oli kova keväällä mutta vaisumpi syksyllä. Tähän vaikutti pitkä kesätauko, jonka aikana joukkue erinäisistä syistä aina hajosi taivaan tuuliin ja kun syksy koitti, olivat vastustajat huomattavasti paremmissa asemissa IFK:hon nähden. Tilanne korostui 1919-20, jolloin IFK keväällä voitti kirkkaasti Helsingin sarjan mutta ei syksyn SM-turnauksessa enää menestynyt. Kantona kaskessa oli usein HJK, jonka IFK yleensä oli murskannut kevätkaudella. Seurojen välejä kiristi IFK:n maajoukkuemies Verner Eklöfin siirtyminen HJK:hon kesällä 1920, mitä pidetään maamme jalkapallohistorian ensimmäisenä kohuvärväyksenä. Kun IFK oli vielä kevään ja kesän otteluissa lyönyt HJK:n selvin numeroin, kävi SM-turnauksessa toisin: maalittoman kohtaamisen jälkeen pelattiin uusintaottelu jonka HJK voitti 1-0, maalintekijänä luonnollisesti Eklöf. Samainen herra teki urallaan yhteensä 17 maajoukkuemaalia ja pysyi tällä saavutuksella tilastojen kärjessä aina vuoteen 1995, jolloin Ari Hjelm (nykyinen Tampere Unitedin valmentaja) hänet ohitti.

 

1920-luvun alkupuoli oli yleisestikin IFK:n jalkapallolle vaatimattomampaa aikaa. Yhtä kertaa lukuunottamatta SM-turnaus päättyi IFK:n osalta heti ensimmäiseen otteluun, ja 1925 ei maajoukkueeseen kelpuutettu yhtäkään seuran pelaajaa. Olotilaa ei helpottanut, että paikalliskilpailijat HPS ja HJK pärjäsivät hyvin ja suorastaan kilvan kahmivat SM-titteleitä itselleen. Tilanne ei kuitenkaan ollut lohduton, sillä seuran nuorista pojista oli vähitellen kasvamassa pelimiehiä. Vuonna 1927 IFK:lla olikin riveissään viisi maajoukkuepelaajaa ja SM-turnauksessa edettiin välieriin, jossa Viipurin Reipas oli niukasti parempi. Tahti parani seuraavana vuonna Kurt Nylundin otettua jalkapallojaoston ohjat käsiinsä. IFK selviytyi SM-loppuotteluun, jossa isäntäjoukkue TPS:n kanssa päädyttiin tasapeliin. Uusintaottelu käytiin Pallokentällä, jossa 4500 katsojan (silloinen Suomen ennätys) edessä TPS kuitenkin voitti 3-2 ja otti samalla ensimmäisen mestaruutensa. IFK:n kohtaloksi jäi maistaa finaalitappion katkeraa kalkkia vielä kerran, kun joukkue seuraavana syksynä sortui ennakkosuosikin paineisiin HPS:ää vastaan. Oli kuitenkin selvää, että tähtirinnat tekivät jo tuloaan huipulle.

 

1930-LUVUN KULTAINEN ALKU

 

Koitti uusi vuosikymmen ja siirryttiin vihdoinkin sarjamuotoiseen kilpailuun Suomen mestaruudesta. IFK:lle muutos oli epäilemättä mieluinen, sillä kuten myöhemminkin on huomattu, ei seura koskaan ole ollut cup-menestyjän maineessa. Siinä missä naapurit HJK (7 SM-titteliä), HPS (5) ja Kiffen (3) täyttivät palkintokaappinsa parikymmenvuotisen cup-ajanjakson aikana, jäi IFK:n käteen vain neljä hävittyä SM-finaalia. Kahdella ensimmäisellä kerralla (1930-31) pelattiin vain yksinkertainen sarja, joka alkoi elokuussa. Otteluita kuitenkin riitti jo keväästä lähtien, ja IFK oli alusta lähtien kovassa kunnossa. Kesä-heinäkuussa joukkue teki lisäksi maakuntakierroksen linjalla Savo-Kainuu-Pohjanmaa pelaten paikallisia joukkueita vastaan. Maalaiset pääsivät näkemään miten jalkapalloa pelataan samalla kun Stadin kundit saivat tilaisuuden ihmetellä elämänmenoa korpi-Suomessa. Kymmenen ottelun (ja voiton) maaliero punapaidoille 54-5. SM-sarjassa IFK päätyi tasapisteisiin TPS:n kanssa ja edessä oli uusintaottelu mestaruudesta, aivan kuten kaksi vuotta aikaisemmin. Jarl Malmgrenin hattutempun turvin IFK voitti 4-1 ja pitkään odotettu jalkapallomestaruus oli vihdoinkin saavutettu!

 

Kausi 1931 kulki hyvin pitkälle samoissa merkeissä kuin edeltäjänsä. Jo kevätkaudella IFK oli mainiossa iskussa eikä antanut vastustajilleen sanan sijaa. Yhteensä 24 kauden aikana pelaamastaan ottelusta IFK hävisi vain kaksi, molemmat oslolaista Lyniä vastaan. SM-sarjassa tähtirintojen voittokulku jatkui alusta loppuun: seitsemästä ottelusta yhtä monta voittoa, ja niinpä syyskuun lopulla IFK sai juhlia toista peräkkäistä Suomen mestaruuttaan. 11 kertaa viimeistellyt Holger Salin oli jälleen sarjan maalikuningas, jaettuaan tittelin edellisenä vuonna Olof Strömstenin (Kiffen) kanssa. Jalkapallomestaruudet ennakoivat palloilulajien nousua IFK:ssa, sillä tähän asti yleisurheilu oli ollut seuran ehdoton kruununjalokivi ja suurin ylpeyden aihe. Nyt menestystä alkoi tulla entistä laajemmalla rintamalla.

 

Sotienvälinen Suomi oli hyvin erilainen kuin maamme nykyisin. Yhteiskuntaa leimasivat sisällissodan jälkeen jyrkät sisäiset ristiriidat, jotka luonnollisesti heijastuivat myös urheilukentille. Jako valkoiseen ja punaiseen Suomeen merkitsi, että Työväen Urheiluliiton (TUL) seurat kilpailivat omissa sarjoissaan eivätkä osallistuneet Palloliiton tai SVUL:n toimintaan. Näin ollen TUL:n urheilijoilla ei myöskään ollut asiaa Suomen maajoukkueeseen. Jatkuvasti kytevä kieliriita puolestaan aiheutti jännitystä suomen- ja ruotsinkielisten leirien välille, ja urheilijat pysyttelivät yleensä "omiensa" parissa. Liittojen välinen muuri ei kuitenkaan ollut ylittämätön ja värväystoimintaa esiintyi tähänkin aikaan. Raha ei seurasiirroissa vielä liikkunut, sen sijaan pelimiehiä houkuteltiin järjestämällä heille hyviä työpaikkoja jotka etenkin 1930-luvulla olivat kiven alla. Väheksyä ei sovi myöskään työläisurheilijoiden omaa pyrkimystä päästä urallaan eteenpäin suurempiin kuvioihin. Uuteen seuraan sopeutumista helpotti lisäksi, että pelaajat tunsivat toisensa ja tulivat toimeen keskenään yli liitto- ja seurarajojen. Suuret linjataistelut käytiin sitten johtotasolla "herrojen" kesken.

 

Etenkin HJK otti asiakseen värvätä pelaajia Ponnistuksen ja Jyryn kaltaisista Pitkänsillan pohjoispuolella toimivista TUL-seuroista, mutta myös IFK sai riveihinsä pelimiehiä liittorajan toiselta puolelta. Seurassa oli oikeastaan jo alusta alkaen oltu sillä kannalla, etteivät urheilu ja politiikka sovi yhteen. Töölön Vesasta siirtyneet Ernst "Erkkuli" Grönlund sekä Karjaginin veljekset Frans ja Leo muodostivat todellisen voimakolmikon ja olivat IFK:n kantavia voimia koko 1930-luvun ajan niin jalkapallon kuin jääpallonkin puolella. Talviharjoittelu oli nimittäin Helsingissä 1940-luvun lopulle saakka koko lailla mahdotonta kenttien ollessa jään ja lumen peitossa. Niinpä suurin osa jalkapalloilijoista puki talvikuukausina luistimet jalkaansa ja otti jääpallomailan käteensä. Pelimies on aina pelimies, lajista riippumatta, joten IFK:lle koitti myös jääpallossa kultaiset ajat.

 

HPS PÄÄVASTUSTAJANA (1932-1938)

 

Helsingin "neljä suurta" hallitsivat edelleen suomalaista jalkapallonäyttämöä, mutta seurojen keskinäisissä voimasuhteissa oli tapahtunut muutoksia. Kiffen oli mestaruusvuosiensa jälkeen tippunut terävimmästä kärjestä ja 1932 oli lopulta edessä putoaminen pääsarjasta, jonne seura palasi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Kaupungin neljänneksi suurjoukkueeksi nousi Kiffenin tilalle Helsingin Toverit, joka nimestään huolimatta ei siis ollut työväenseura. Kolmesta SM-pronssista huolimatta Toverit ei oikein koskaan päässyt horjuttamaan isompiensa asemaa, mutta etenkin IFK:lle joukkue oli pelikentillä varsinainen kiusankappale vuosien ajan. HJK puolestaan oli 1920-luvun puolivälin jälkeen joutunut tyytymään vaatimattomampaan menestykseen. Niinpä kaupungin, ja samalla koko valtakunnan herruudesta kamppailivat ennen kaikkea IFK ja vihreät jääkärit Vallilasta, eli HPS.

 

IFK lähti 1932 hakemaan kolmatta peräkkäistä mestaruuttaan, mutta kaudesta tuli varsin epäonninen. Seuran vuosikokous päätti lopettaa nyrkkeilyjaoston, jossa oli aktiivisesti vaikuttanut myös jalkapallojaoston puheenjohtaja Kurt Nylund. Vastalauseena tämä erosi seurasta ja yritti saada myös jalkapalloilijat jättämään IFK:n. Yhtenäisyyttä koeteltiin, sillä juuri Nylundin aikakaudella IFK oli ottanut harppauksen maamme jalkapalloeliittiin. Toverihenki kuitenkin kesti ja vain yksi pelaaja jätti joukkueen. Joka tapauksessa kriisi häiritsi valmistautumista kauteen, kuten myös lukuisat loukkaantumiset. IFK:n kantavista voimista Jarl Malmgren oli talvella jopa katkaissut akillesjänteensä jääpallo-ottelussa! Mestaruussarja pelattiin nyt kaksinkertaisena ja tuplamestarit aloittivat em. vaikeuksien johdosta varsin heikosti. Otteet paranivat syksyä kohden, mutta IFK:n oli tällä kertaa tyytyminen pronssimitaleihin HPS:n voittaessa mestaruuden.

 

Seuraavalla kaudella IFK ei antanut vastustajilleen minkäänlaista armoa. Kiffenin pudottua Olof Strömsten siirtyi punapaitaan, ja näin IFK:lla oli riveissään vuosikymmenen pelätyin hyökkääjäpari Strömsten-Holger Salin. IFK:n avauskokoonpanosta peräti kahdeksan pelaajaa esiintyi maajoukkueessa kauden aikana, ja loput olivat entisiä maajoukkuepelureita. Ei siis ihme, että SM-sarjassa joukkue teki selvää jälkeä. 14 ottelussa ainoa pistemenetys koitui TPS-tasapelistä (3-3), kaikki muut ottelut voitettiin ja hopeajoukkue HJK jäi peräti 11 pisteen päähän. Tätä ylivoimaisemmalla piste-erolla on Suomen mestaruus sittemmin voitettu vain kerran, Valkeakosken Hakan toimesta vuonna 1960 jolloin jo pelattiin 22 sarjakierrosta. Strömsten oli sarjan maalikuningas 19 osumallaan kun taas Salin viimeisteli 15 kertaa. Taustatukea antoivat tuulennopea laitahyökkääjä Gunnar Åström, huipputaitava Ernst Grönlund sekä kovaotteinen Albin Lönnberg. Puolustuksen johtohahmoja olivat nopea ja varmaotteinen Frans Karjagin, rauhallinen Jarl Malmgren sekä aina luotettava Ragnar Lindbäck. Monipuolinen Leo Karjagin sekä Alfons Nylund ja maalivahti Gunnar Närhinen täydentävät 1930-luvun ehdottomasti kovimman suomalaisen jalkapallon seurajoukkueen.

 

Mestarien päänahka on kuitenkin aina haluttua tavaraa, minkä IFK sai seuraavalla kaudella kokea. Kevätkierros sujui vielä hyvin ja IFK lähti tauolle tappioitta sarjan kärjessä. Heinäkuussa joukkue teki samanlaisen maakuntakierroksen kuin 1930. Jälleen saivat maaseudun ihmiset hämmästellä mestari-IFK:n taidonnäytteitä paikallisia seuroja vastaan. Tällä kertaa jalkapallokulttuuria levitettiin kahdeksan voitetun ottelun arvoisesti. Elokuussa oli kuitenkin edessä kylmä suihku: Tovereille hävittiin sensaatiomaisesti 1-4, mikä merkitsi IFK:lle ensimmäistä tappiota lähes kahteen vuoteen. IFK ja HPS hallitsivat kuitenkin suvereenisti sarjaa ja syyskuussa oli välienselvittely edessä. Voiton ja samalla mestaruuden vei HPS, joka näin samalla palasi valtaistuimelle. Kausi 1935 meni pitkälti samanlaisissa merkeissä. IFK aloitti hiukan takkuillen, nousten kuitenkin elokuussa jo sarjan kärkeen. Sitten taas selkäsauna Tovereilta, tappio sarjafinaalissa HPS:lle ja kauden päätteeksi hopeamitalit kaulaan HPS:n juhliessa jälleen mestaruutta. Toverien viedessä pronssimitalit ja HJK:n sijoittuessa neljänneksi oli helsinkiläisten ylivoima musertavimmillaan. Turun, Vaasan ja Viipurin ylpeydet saattoivat tätä vain ihmetellä.

 

1936 oli olympiavuosi ja se näkyi myös jalkapallokentillä. Palloliitto oli pestannut saksalaisen Ferdinand Fabran valmentamaan maajoukkuetta, ja hänen lanseeraamansa englantilainen kolmen puolustajan systeemi levisi myös seurajoukkueisiin. Itse sarja oli tasainen ja Fabran opit parhaiten omaksunut HJK vei pitkästä aikaa mestaruuden. IFK löi viimeisessä pelissään HPS:n 4-3, mikä varmisti punapaidoille pronssimitalit sekä tuhosi HPS:n haaveet päästä pelaamaan uusintaottelu mestaruudesta HJK:ta vastaan. Olympiajoukkueessa IFK:lla oli vahva edustus: Frans Karjagin, Jarl Malmgren (joukkueen kapteeni), Ernst Grönlund ja Ragnar Lindbäck esiintyivät joukkueessa, jonka tie kuitenkin nousi pystyyn heti ensimmäisessä ottelussa Perulle kärsityn rökäletappion (3-7) jälkeen.

 

Seuraavasta kaudesta muodostui IFK:n ja hallitsevan mestarin HJK:n välinen kilpajuoksu. Raitapaidat veivät voiton heti toisen kierroksen kohtaamisessa, mutta tämä jäikin IFK:n ainoaksi tappioksi. Tähtirintojen meno parani kauden mittaan ja syksyllä monivuotinen kiusanhenki Toverit vihdoinkin lyötiin selvin numeroin. "Sarjafinaalissa" IFK nujersi 4500 katsojan edessä HJK:n (3-1) Gunnar Åströmin ja Holger Salinin maaleilla, ja viimeisen kierroksen tasapeli Viipurissa varmisti punapaidoille neljännen Suomen mestaruuden. Åström, Salin, Jarl Malmgren, Ragnar Lindbäck sekä Frans Karjagin muodostavat viisikon, joka oli mukana jokaisessa neljässä mestarijoukkueessa. Tämä oli samalla IFK:n kymmenes peräkkäinen vuosi mitaleilla (cup-vaihe mukaanlukien), saavutus, johon mikään muu suomalainen seura ei ole pystynyt. Krapula oli sitäkin kovempi vuonna 1938, kun IFK oli vähällä pudota sarjasta. Moni runkopelaaja oli lopettanut tai kärsi muuten vaan motivaation puutteesta. Aivan loppukaudesta IFK ryhdistäytyi ja vältti karsintoihin joutumisen lyötyään sarjatulokas Kuopion Pallotoverit uusinnassa selvin numeroin. Ottelu pelattiin vastikään valmistuneella Olympiastadionilla.

 

SOTAVUODET (1939-1944)

 

Edellisvuoden vahingosta viisastuneena IFK:ssa päätettiin yrittää nuorentaa joukkuetta, mutta tulokset olivat epätasaisia. Oikeanlaisen kokoonpanon löytyminen tuotti vaikeuksia. Maajoukkuepelaajaksi nousi nuori Erik Åberg, joka talvella teki tuhojaan jääpallokentillä. 1939 oli kuitenkin se kohtalokas vuosi, jolloin maailmanpolitiikan kylmät tuulet yltyivät myrskyksi. Lokakuussa oli edessä liikekannallepano ylimääräisiä kertausharjoituksia varten, ja sarja jäi kesken. IFK oli siinä vaiheessa neljäntenä. Marraskuun viimeisenä päivänä pelikentät vaihtuivat taistelutantereeksi, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Talvisota koetteli maatamme raskaasti, vaikka vapaus säilytettiin. IFK:n osalta riittänee maininta, että ensimmäisessä rauhan jälkeen ilmestyneessä Kamraten-lehdessä etusivu oli täynnä kaatuneiden toverien nimiä. Lista oli pitkä, sillä isänmaan puolesta oli kaatunut yli neljäkymmentä seuran aktiivijäsentä.

 

Sotavuosina jalkapallo ei tietenkään ollut päällimmäisenä ihmisten mielessä. SM-sarjaa yritettiin pelata milloin mitenkin, syksy-kevät - muotoisena tai cup-turnauksena. Yleensä kilpailu jäi kesken. Vaikean yleistilanteen lisäksi materiaali- ja miehistöpula aiheuttivat ongelmia. Jalkapallo saattoi kuitenkin toimia sillanrakentajana. Talvisota oli merkinnyt muutosta suomalaisten asenteissa, kun yhteisen isänmaan puolesta taistelivat sekä työläiset että porvarit, niin suomenkieliset kuin ruotsinkieliset. Eräs tärkeä askel konsensuksen tiellä otettiin kesällä 1940, kun IFK ensimmäisenä Palloliittoon kuuluvana seurana aloitti yhteistyön TUL:n kanssa. Stadionilla pelatussa ystävyysottelussa vastaan asettui Töölön Vesa, jonka IFK löi 5-2. Sotien jälkeen nämä raja-aidat vähitellen kaatuivat. Edessä oli kuitenkin vielä monta taistelun vuotta, joiden aikana mm. IFK:n nelinkertaisista jalkapallomestareista Jarl Malmgren ja Holger Salin siirtyivät taivaallisille pelikentille.

 

Siirry sivun alkuun